Aamulehti 16.12.2004

Ujosta tulisi mainio esimies

Ujous on positiivinen asia, kun se suojelee intiimeintä sisintä: herkimpiä haaveita ja toiveita. Fyysisesti ihminen on kotonaan maailmankaikkeudessa, mutta sielullisesti hänen kotinsa on oman ujoutensa sisällä. Sieltä hän on tavoitettavissa, mikäli toinen saa sinne yhteyden.

Psykiatri Juhani Mattila lähestyy tuoreessa kirjassaan ujouden ongelmia uudesta näkökulmasta. Ulkoisten oireiden sijasta hän on kiinnostunut ujostumisen tunteista ja niiden yksilöllisestä kokemisesta.

Ujoudesta, yksinäisyydestä tuo esiin yllätyksellisiä näkökulmia. Toisin kuin yleensä luullaan, ujouden suurin haitta ei liity esiintymiseen ja katseiden kohteeksi joutumiseen. Eniten ujous rajoittaa pysyviä parisuhteita. "Parisuhdeujous" jää havaitsematta, koska syvemmän ja samalla antoisamman kontaktin väistely on niin automaattista.

Mattilan mielestä ujous koskee meitä jokaista. Hän määrittää ujoudeksi kaiken, mikä kaventaa sielullista kosketuspintaa toiseen ihmiseen. Kirja rohkaisee lukijaa kohti avoimuutta ja ujostumista, ei siis kovettumaan ja karaistumaan. Tausta-ajatuksena kulkee rohkaisu läheisyyteen.

Moni piiloutuu ujoudelta

Kirjoittaja onnistuu välttämään teoriat ja kapulakielen. Hän kritisoi modernia psykiatriaa, joka unohtaa itse ihmisen ja keskittyy vain sairauksiin. Hienot diagnoosit vaikuttavat viisaammilta kuin todellisuudessa ovat. 

Herkkyytensä säilyttänyt ujo sopisi muuten hyvin johtajaksi työpaikoille, joissa tulos on riippuvainen jokaisesta työntekijästä erikseen. Ilmapiiri nimittäin paranisi, jos johtaja ymmärtäisi ujouden ja heikkouden tunteet alaisissaan. Tämän Mattila perustelee elävästi ja vastaansanomattomin argumentein.

Suosittelen kirjaa esimiehiä valitseville, vaikka se avaakin eteen myös valtavan työkentän.

Kirja kuvaa myös ujouden menettämistä, siltä piiloutumista ja tämän seurauksia. Arkielämän esimerkeistä lukija löytää itselle tuttuja piiloutumistapoja. Esillä ovat monet epäaidot roolit, jotka erkaannuttavat sekä itsestä että muista.

Nykyihminen on piiloutuja, joka joutuu kätkemään herkkyytensä, jotta selviäisi. Tämä johtaa pinnallisiin kontakteihin, ja matka kohti henkilökohtaisuutta pysähtyy. Suojakuoriensa sisällä piiloutuja on yksinäinen, ilman aitoa yhteyttä toisiin.

Pitkään jatkuessaan tilanne sairastuttaa. Vaarana on tunteiden tukahtuminen, jonka tavallisimmat ilmenemismuodot ovat burnout tai paniikkihäiriö. Kirjoittaja pitää ujoutta suomalaisen masennuksen tärkeimpänä taustatekijänä. Ajatukseen on helppo yhtyä.

Kirjan viimeisessä ja laajimmassa osassa Mattila matkaa sinne, mikä on ujostuttavinta. Maisemia katsellen hän etenee junalla asemalta toiselle, jännityksestä hämmennyksen kautta aina häpeään ja huonouteen asti. Tämä osa on kattavin ja yksityiskohtaisin kuvaus, minkä tunteista olen saanut käsiini.

Ujous ei ole sama kuin häpeä

Häpeä ja ujous sekoitetaan usein keskenään tai niitä pidetään samana tunteena. Kirjan keskeistä antia on tämän tärkeän eron selvittely. Ujous on lämmin, tämänhetkinen ja läheisyyttä luova tunne. Sillä on yhteys elävyyteen, ja se tarjoaa mahdollisuuden psyykkiselle kasvulle. Häpeä sen sijaan kumpuaa menneisyydestä. Se on tunne jostakin viasta tai puutteesta. Häpeä etäännyttää, ja on luonteeltaan kylmä tunne.

Mattilan mielestä meidän pitää pyrkiä elämämme kohtauksissa samaan kuin hyvä näyttelijä teatterissa. Keskeistä on sielullinen läsnäolo ja aito tunnekontakti, pelkkä ulkonainen roolin suorittaminen ei riitä. Suosittelen kirjaa kaikille, joilla on kiinnostusta omaa ja toisten inhimillisyyttä kohtaan.

Artikkelin kirjoittaja Jari Seppälä on psykiatrian erikoislääkäri ja toimii apulaisylilääkärinä Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä.