Yhteystiedot

puhelin: 041 - 595 0545

e-mail: juhani.mattila( at) welho.com

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Kirkko ja Kaupunki nro 7 / 16.02.04

Otetaanko terapiassa usko todesta?

Sekä uskonto että terapia tuovat apua ihmisen ongelmiin. Molemmissa on keskeisiä tunteet, mielikuvat ja koko ihmisen sisäinen maailma. Molemmissa ihminen myös pyrkii eheytymään, kasvamaan vähemmän itseriittoiseksi sekä itsetunnoltaan terveeksi ihmiseksi.

Uskonnon opeilla ja psykoterapian teorioilla on myös yhteisiä ongelmia: molemmat näet jäykistyvät helposti kaavamaisiksi dogmeiksi.

Miksi uskon ja terapian välillä joskus kuitenkin tuntuu olevan ristiriitaa? Jos ihmisellä on ongelmia, voiko hän turvautua sekä u skontoon että terapiaan vai pitäisikö toinen niistä jättää? Ottaako terapeutti todesta asiakkaan uskon?

Lääkäri ja psykoanalyytikko Juhani Mattila on nähnyt, että uskonnollisista kokemuksista on yllättävän vaikea puhua terapiassa. Jotkut aristelevat ja häpeilevät ajatuksiaan jopa enemmän kuin seksuaalisia tunteitaan ja pelkäävät uskonnollisuuden vaikuttavan lapselliselta, epärealistiselta tai suorastaan hullulta kuvittelulta.

- Uskosta puhuminen voi tuntua myös liian henkilökohtaiselta. Siitä puhumista varotaan, vaikka toisaalta mieli tekisi.

Terapia voi tuntua myös uhkaavalta. Terapeutin tai analyytikon arvellaan pitävän uskoa yhtenä neuroosin oireena, josta pitäisi päästä eroon. Eipä ihme, jos hoitoon hakeutuminen viivästyy tai siitä luovutaan kokonaan. Suurin yksittäinen syy näihin pelkoihin ovat Juhani Mattilan mielestä Sigmund Freudin aikoinaan esittämät ajatukset uskonnosta. Hän piti uskontoa ihmiskunnan pakkoneuroosina ja osoituksena yksilön jäämisestä lapsenomaiselle tasolle.

- Ei pidä kuitenkaan yleistää ja luulla kaikkia psykoanalyyttisesti ajattelevia ateisteiksi. Terapeutin mielipidettä voi kysyä etukäteen kaikista asioista, joista pelkää olevan esteenä terapialle, sanoo Mattila.

 Uskonnollisuus on monimuotoista

Monet psykoanalyyttiset kirjoitelmat uskonnollisuuden syistä ja merkityksestä voivat myös tuntua loukkaavilta. Juhani Mattila muistuttaa, että niissä esitetyt käsitykset rajoittuvat joskus vain yhden ihmisen hoidosta saatuun tietoon, joka on yleistetty koskemaan kaikkea uskonnollisuutta.

- Suhde Jumalaan ja uskontoon on jokaisella ihmisellä eri tavoin painottunut.

Samaa uskontoa tunnustavienkin välillä on eroja. Uskon merkitys yleensä myös muuttuu iän mukana. Muuttuminen on merkki psyykkistä elävyyttä eikä epävakaisuudesta. Myös ihmisen yleinen mieliala värittää uskonnollista kokemusta.

 Uskonnon vinoutuminen

Mistä sitten voi omien ongelmiensa keskellä elävä tietää, onko omassa uskonnollisuudessa jotain korjattavaa?

- Usko on melko varmasti terveellä pohjalla, jos se antaa elämään turvallisuutta, itsenäisyyttä ja lisää voimia, määrittelee Juhani Mattila.

Tarkempaan selvittelyyn on hänen mielestään aihetta silloin, kun uskonto voimistaa pelkoja ja masentuneisuus ja toivottomuus vain lisääntyvät. Lamauttavaa ahdistusta ei voi pitää myönteisenä ja rakentavana synnintuntona. Itsetutkiskeluun tai ammattiavun hakemiseen on syytä, jos vapahtava uskonto muuttuukin painostavaksi vainoojaksi.

Uskonnollisuuskin voi taantua monin tavoin. - Jos kaikki asiat siirretään Jumalan hoidettavaksi ja ratkaistavaksi, ihmisen persoonallisuus passivoituu. Omat kyvyt ja voimavarat jäävät kehittämättä, jos ei itse ponnistele eikä tee parastaan elämän ongelmien ratkomisessa. Ihmisen pitää ajatella myös omilla aivoillaan.

Erityisesti kaiken uskominen ennalta määrätyksi voi Mattilan mielestä lamauttaa aktiivista yrittämistä.

- Jotkut pelkäävät toteuttaa omia toiveitaan, koska heistä oma tuntuu ristiriitaiselta Jumalan tahdon kanssa.

Ylenmääräinen teologisointi eli asioiden katsominen vain uskonnon kannalta voi sysätä muut tosiasiat syrjään, ja ratkaisuja haetaan pelkästään uskonnosta. Se ei ole hyvä.

- Rukoilu tai Raamatun lukeminen voivat äärimmilleen vietyinä sulkea pois muita elämänalueita ja mahdollisuuksia, jos ei ymmärrä Jumalan avun voivan tulla monia teitä. Tällöin uskonnollisuus ei rikastuta elämää vaan kapeuttaa.

Juhani Mattila tietää, että joidenkin usko voi vaatia oman elämän epäitsekästä uhraamista esim. toisten perheenjäsenten hyväksi. Vuosia myöhemmin tällainen ihminen saattaa sitten joutua kamppailemaan mieleen pyrkivän katkeruuden kanssa.

- Jos keskittyy vain auttamaan ja pönkittämään muita, saattaa vieraantua omista tunteistaan niin, ettei enää tajua, mihin itse tarvitsisi apua.
Uskontoa voidaan käyttää myös itsetunnon keinotekoiseen vahvistamiseen, jos sen varjolla syytellään toisia tai, yritetään mollata muiden uskonnollisuutta.

- Uskonnon auktoriteetilla on kätevä alistaa toisia.

 Terapiassa usko voi selkiintyä

Uskonnolliselta näyttävän kriisin takana saattaakin olla ihmissuhde- tai itsetunto-ongelmia, joiden korjaamiseen terapia olisi paikallaan.

Masentunut ihminen soveltaa itseensä Raamatusta kohtia, jotka voimistavat epätoivoa ja tunnetta omasta pahuudesta ja kelpaamattomuudesta. Masentuneesta voi tuntua, että Jumala on hylännyt tai ettei Jumalaa olekaan. Peloista kärsivä voi taas odottaa kauhulla Jumalan rangaistusta tai kadotukseen joutumista.

Juhani Mattila kuitenkin muistuttaa, että uskonnolliset tunteet voivat kehittyä ja kypsyä samalla kun muukin persoonallisuus eheytyy. Terapian avulla voi korjata vinoutumia ja oppia ymmärtämään Raamattua uudella ja elämänmyönteisellä tavalla. Usko voikin avartaa ihmistä ja tukea tasapainoisuutta.

- Joskus ihmisen kannattaa oikein keskittyä selvittelemään uskonnollisten käsitystensä alkulähteitä. Ihmisen uskonnolliset mielipiteet ovat ehkä pysyneet sellaisina kuin vanhemmat tai muut auktoriteetit niitä aikoinaan opettivat. Terapeutin kanssa keskustellessaan ihminen voi löytää keinot oman uskonnollisuutensa uudistamiseen, lupaa Juhani Mattila.

Uskonto ja terapia eivät hänen mielestään ole ristiriidassa keskenään. Terapiassa usko voi selkeytyä osaksi elämän kokonaisuutta.

Marja Kuparinen