Psykoterapia 2010 nro 1

. 
Psykiatri, psykoanalyytikko Juhani Mattila (s. 1942) on Ujoudesta, yksinäisyydestä -teoksensa jälkeen nyt julkaissut merkittävän kirjan Uupunut nainen, joka on "tositarina erään masentuneen ja uupuneen naisen pitkästä psykoterapiasta". Vertailukohdaksi tarjoutuvat potilaiden kirjoittamat tapauskuvaukset, mm. Tiina Pystysen Häpeähäkki (2000) ja Hymy Kankaanpään Rakkauden kerjäläinen (2002). Uupuneessa naisessa kirjoittajalla on kuitenkin toinen näkökulma, psykoterapeutin.

Saamieni tietojen mukaan potilaiden reaktiot kirjaan näyttävät olevan kaksijakoisia: Toiset löytävät teoksesta itsensä ja pitävät siitä. Toiset taas - osin myös loistavan Ujous-kirjan jälkeen - pitävät teosta latteana. Ymmärrän heitä: Eihän tässä sensaatiomaisessa kirjassa ole moneen sataan sivuun mitään "sensaatiomaista"! Elisa (potilas) on ujo ja estynyt, ja Mattila valittaa potilaan (psykologisesta) "autismista".

Ja verkkaisesti edetään: Ensimmäinen tapaaminen oli helmikuussa 1996, ja terapia kesti vuoteen 2002, intensiivisenä vajaat kuusi vuotta. Vuoden 1999 alkuun mennessä potilaan oireet olivat käytännössä lievittyneet (terve), ja luonneneuroottisen "terveyden" hoito saattoi alkaa. Maaliskuussa 1999 terapeutti havahtui vastatransferenssivaikeuksiin. Hän rupesi äänittämään tunteja ja päätyi vastavuoroiseen analyysitapaan. Keväällä 2000 terapiassa siirryttiin kaksoistunteihin. Vähitellen potilas alkoi puhua terapiassa vapaammin terapeutista, so. transferenssitunteistaan ym. (ensin turvallisuudesta tai hylkäämisestä, sitten eroottisista fantasioista, mustasukkaisuudesta ym.). Vuoden 2002 alussa "Uudenlainen Elisa" oli syntynyt, ja Mattila saattoi todeta, että hän oli saanut kontaktin hänen todelliseen sisimpäänsä.

Tässä yhteydessä kannattaa tuoda esiin myös kommentti Suomen psykiatrian tilanteesta. Elisan pojalla Mikalla oli vaikeita psyykkisiä ongelmia jo ainakin vuodesta 1994 toistuvine sairaalahoitoineen. Vasta vuonna 2002 hän pääsi Kelan kuntoutumispsykoterapiaan. Kirjassa kuvattu yksinhuoltaja-äidin terapia näytti olevan olennaista myös pojan toipumisen kannalta.

Mattilan psykoanalyyttista otetta voidaan kutsua interaktiiviseksi. Tällaisen painotuksen aloittajana pidetään aikoinaan Freudin lähimpiin kollegoihin kuulunutta unkarilaista psykoanalyytikkoa Sándor Ferencziä. Hän teki 1920-luvulla esitelmäturneen Yhdysvaltoihin, ja vierailun jälkeen Amerikassa alkoi psykoanalyyttisen koulutuksen voimakas nousu. Ferenczi itse saattoi olla ehkä liiankin "rajaton".

Vuorovaikutteisen psykoterapian merkittävämpi läsnäolo psykoanalyyttisessä terapiassa - perinteisemmän anonyymin ja pidättyvän tyylin täydentäjänä - on aivan välttämätöntä psykodynaamisen otteen elinvoiman säilyttämiseksi. Yhden kilpailevan suunnan - kognitiivisen terapian - paradigmana on jo alusta asti olla vuorovaikutteinen. Mielestäni Tähkän oppikirja Psykoterapian perusteet (1970) on johtanut terapeutteja liian passiivisiin painotuksiin. "Puhumattoman" terapeutin ja ilman tunneilmauksia olevan potilaan yhteistyö on tuomittu epäonnistumaan. Tähkän uusin pääteos Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen onkin laveammalla linjalla.

Mattila esittelee sopivin kohdin psykoanalyysin merkkinimiä ja heidän käyttämiään käsitteitä, joita hän selventää. Erityisen läheinen hänelle tuntuu olevan englantilaisen lastenlääkärin Donald Winnicottin käsite "false self", valeminä. Freudin saksankielisten kirjojen nimet ovat englanniksi. Parempi olisi ollut käyttää originaaleja tai suomentaa ne. Sympatian (myötätunnon) ja empatian (eläytymisen) termit ovat menneet välillä sekaisin .

Juhani Mattilan Uupunut nainen on sensaatiomainen kirja ilman sensaatioita! Harvemmin psykoterapeutti astuu tällä tavalla esiin puutteineen ja vahvuuksineen ja kuvaa suoraa kommunikaatiota potilaan kanssa. Ja lukija saa olla kärpäsenä katossa. Mattilan on luultavasti tarvinnut jonkin verran sievistellä ainakin ajatuksiaan; sen verran salonkikelpoisia ne ovat. Teos on raikas tuulahdus psykiatrien diagnoosi-painotteisten julkaisujen joukossa. Kiitos kirjasta myös rohkealle Elisalle! - Jos juoni ei ole erityisen vetävä, se ei ainakaan ole kirjoittajan vika. Psykoterapia on kuitenkin enimmältään arkista puurtamista.

Graafikko Saana Nyqvist on luultavasti tiedostamattaan laittanut kannen yleisväriksi murrosikäisten suosiman sinivioletin, joka Lüscherin väritestissä kuvastaa syvää yhteyttä ja tunteenomaista vastaanottavuutta! Kustannusyhtiön tyylikäs logo on kirjassa turhan pienellä.
 

Kirjoittaja Pertti Luukkonen on filosofian lisensiaatti, Helsingissä yksityisvastaanottoa pitävä psykologi ja psykoterapeutti. Hän on kirjoittanut kirjat:

                        Psykoanalyyttinen psykoterapia vs. kognitiivinen psykoterapia (2003)

                        50+ defenssiä (2004)

                        Depressio ja klassiset neuroosit (2005)

                        Kliinisen psykologian ensyklopedia (2008)

                        Jokelan aikataulu (2008)

                        Rajatilat (2010 tulossa).